Luonnonsuojelu ja -hoito
Visio 2030
Kaikki mereen vaikuttavat toimijat huomioivat meriluonnon ekologiset reunaehdot ja turvaavat meriluonnon monimuotoisuutta. Yhteistoiminnallinen ja kestävä merialueen suojelu parantaa meriekosysteemin tilaa.
Kaavio kuvaa toimialan keskeisiä toimintoja merialueen eri vyöhykkeillä nykyisin ja vuonna 2030
Kuvaus
Itämeri on pieni ja verrattain matala murtovesi. Suomen meriympäristön tila on kokonaisuudessaan heikko ja Suomen merialue on kaiken kaikkiaan rehevöitynyt. Meren ekosysteemien toiminnan kannalta merkittävässä asemassa ovat avainlajit ja tietyt luontotyypit. Monimuotoisuuden kannalta merkittäviä alueita sijoittuu erityisesti mataliin vesiin, saarten ja luotojen vedenalaisiin osiin sekä mataliin hiekkapohjiin. Avainlajit voivat mahdollistaa elinmahdollisuuksia lukuisalle joukolle muuta lajistoa. Suomen merialueilla kasvien avainlajeja ovat erityisesti rakkohauru, sini- ja liejusimpukat ja meriajokas.
Merellisistä luontotyypeistä ekosysteemien toiminnan kannalta merkittäviä ja suojeltuja ovat HELCOMIN ja EU:n luontodirektiiviin mukaan jokisuistot, kapeat murtovesilaguunit, laajat matalat lahdet, harjusaaret, vedenalaiset hiekkasärkät, riutat sekä ulkosaariston luodot ja saaret. Muuttolintujen reitit kulkevat merialueiden yli. Suomessa pääasialliset lintujen muuttoreitit myötäilevät Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikkolinjoja. Kansainvälisesti merkittävää on arktisten lintujen muuttoreitti, joka sijoittuu Suomen alueella pääosin Suomenlahdelle. (B2) Kevät- ja syksymuuttojen lisäksi osa lajeista liikkuu rannikolla mantereen ja saariston välillä ruokailu- ja pesimäalueiden välillä. Saaristossa on lisäksi tärkeitä merilintujen muutonaikaisia levähdysalueita.
Merkittävät vaelluskalojen lisääntymisjokien ja niiden edustan kalaväylien turvaaminen ovat keskeisiä kalakantojen elinvoimaisuuden tukemiseksi. Kalojen kutualueet sijoittuvat pääasiassa mataliin vesiin, rannikkoalueille. Niiden säilymisen uhkina ovat muun muassa rantarakentaminen, rehevöityminen, liettyminen ja ruoppaukset. (B14) Harmaahylkeen kanta on vahva kaikilla Suomen merialueilla ja suurimmat tiheydet tavataan lounaissaaristossa. Itämerennorpan esiintyminen painottuu Perämerelle, jossa sen kanta on erityisen vahva. (B14)
Rehevöityminen
Rannikkovesien ja avomeren ympäristön tilaa heikentää eniten liiallinen ravinnekuormitus ja sen aiheuttama rehevöityminen. Typpi- ja fosforikuormasta suurin osa kulkeutuu Itämereen jokien mukana (typestä 85% ja fosforista 95%). Yleisesti suurin osa typpi- ja fosforikuormasta on peräisin maataloudesta. Muita kuormituksen lähteitä ovat lisäksi metsätalous, yhdyskuntien ja haja-asutuksen kuormitus, teollisuus ja kalanviljely. Kuormituksen lähteiden osuudet vaihtelevat merialueittain. (B44)
Tuoreimpien tutkimusten mukaan on näyttöä siitä, että metsätalouden osuus saattaa olla huomattavasti aiemmin oletettua suurempi, valtakunnallisesti jopa puolet maatalouden kuormituksesta (Metsätalouden seurantaverkko). Kaupunkialueilta meriin kulkeutuu lisäksi ravinteita ja kiintoaineita, kuten mikro- ja makromuoveja. Typpi- ja fosforikuorma lisää plankton- ja sinilevien määrää. Levät vajoavat kuoltuaan pohjaan ja hajotessaan ne kuluttavat happea ja pohjan happiolosuhteet heikkenevät. Hapettomissa olosuhteissa pohjaan aiemmin kerääntynyttä fosfaattia vapautuu mereen (B3). Vapautunut fosfaatti puolestaan lisää sinilevien kukintaa. Itämeren pohjasta jopa kolmannes kärsii hapen puutteesta (Itämerihaaste).
Roskaantuminen
Roskat ovat kasvava ongelma Itämerellä. Ne päätyvät mereen virkistyskäytöstä, veneilystä, kalastuksesta, rakennustyömailta, jätevedenpuhdistamoiden ohijuoksutuksista sekä purkuvesistä. Suurin osa roskista on muovia (B32, B40).
Ilmastonmuutoksen vaikutuksia
Ilmastonmuutoksen oletetaan lisäävän Suomessa talvisin sadantaa ja samalla roudan vähetessä makeanveden valunta maalta mereen oletettavasti kasvaa lisäten kuormitusta. Tällöin planktontuotanto runsastuu, pintavesi lämpenee, hajotustoiminta nopeutuu ja eloperäistä ainetta kertyy merenpohjaan. Nämä voivat heikentää pohjan happitilannetta.
Veden lämpeneminen lisää veden kerrostuneisuutta, mikä voi myös vaikuttaa negatiivisesti syvän meren olosuhteisiin lisäten hapettomia alueita ja sisäistä kuormitusta. Lisäksi ilmastonmuutoksella saattaa olla vaikutusta suurten suolapulssien esiintymistiheyteen ja sitä kautta pohjien happitilanteeseen ja sisäisen ravinnekuorman lisääntymiseen. Nämä tekijät heikentävät osaltaan mm. avainlajien elinvoimaisuutta ja lisäävät todennäköisyyttä runsaiden sinileväkukintojen esiintymiselle (B3). Toisaalta jääkannen pienenemisen myötä merivesi sekoittuu myös talvisin, mikä estää happikadon muodostumista.
Ilmastonmuutoksen haitalliset vaikutukset lajistolle arvioidaan voimakkaimmiksi levinneisyydeltään pohjoisille lajeille. Ilmastonmuutoksen myötä jääpeitteinen alue tulee todennäköisesti pienenemään ja jääaika lyhenemään. Tästä kehityksestä kärsii esimerkiksi itämerennorppa, joka synnyttää poikasensa ahtojäälohkareiden pesäkoloihin. Meriveden lämpeneminen vaikeuttaa nykyisen lajiston, kuten kalojen, selviämistä muuttuneissa olosuhteissa. Lämpeneminen voi edistää myös eläintautien ja vieraslajien leviämistä. Merilintujen osalta vaikutukset voivat olla myös positiivisia, kun leudommat talvet ja jääpeitteen väheneminen tarjoavat enemmän talvehtimispaikkoja. Globaali mannerjäätiköiden sulaminen nostaa hitaasti myös Itämeren pinnan tasoa. Pohjanlahdella maankohoaminen toimii kuitenkin vastakkaisena prosessina merenpinnan nousulle.
Vieraslajit
Vieraslajeiksi sanotaan lajeja, jotka ovat ihmistoiminnan seurauksena, joko tahallisesti tai tahattomasti, siirtyneet maantieteelliseltä alueelta toiselle. Uudet lajit voivat uhata ekosysteemiä voittamalla ravinto- tai tilakilpailussa alkuperäislajeja. Toisaalta ne voivat tarjota runsastuessaan ravintolähteen saalistajille. Yleensä uudet lajit kuitenkin aiheuttavat ongelmia, koska ne järkyttävät ekosysteemin ekologista tasapainoa. Itämeren runsastuneimpia vieraslajeja ovat mm. merirokko, amerikanmonisukasmato, petovesikirppu ja mustatäplätokko, sekä pienpedot supikoira ja minkki. Vieraslajien leviämistä edesauttaa laivaliikenne ja ilmastomuutos, mikäli meriveden keskilämpötila nousee. Toisaalta veden suolapitoisuuden lasku ehkäisee valtamerellisten lajien leviämistä ja metsästyksellä voidaan vähentää vieraspetoja.
SUOJELUALUEVERKOSTO
Itämerta suojellaan kansallisten ohjelmien, strategioiden ja lainsäädännön sekä kansainvälisen yhteistyön avulla. Merellisen suojelualueverkosto muodostuu Natura 2000-alueista, kansallispuistoista, hylkeidensuojelualueista, valtion luonnonsuojelualueista sekä yksityisistä suojelualueista. Kansainvälisiä suojelualuetyyppejä ovat lisäksi HELCOM MPA -merisuojelualueet, Ramsar-alueet sekä maailmanperintöalue. (B24) Lisäksi merialueilla ja saaristossa on linnustoarvojen vuoksi tunnistettu kansainvälisesti, kansallisesti ja maakunnallisesti tärkeitä lintualueita (IBA, FINIBA ja MAALI-alueet, BirdLife).
Meripinta-alasta on suojeltu Suomessa noin kymmenesosa. Suojelualueiden määrittely on tehty erityisesti esimerkiksi lintujen, hylkeiden esiintymisalueiden perusteella tai maan ja veden rajalla esiintyvien elinympäristöjen avulla. Suojelualueiden ulkopuolelle on jäänyt pinnanalaisia luontoarvoja, joita ei ole aiemmin tunnettu. Arvioidaan, että vain neljäsosa merkittävistä vedenalaisista luontoarvoista sijoittuu nykyisille suojelualueille (B36).
Tiekartta
Maan ja meren vuorovaikutusta ymmärretään paremmin osana aluesuunnittelua
– Huomioidaan luonnon vuorovaikutus ihmisten kanssa (systeeminen ymmärrys)
– Tarkastellaan vesistöalueita yhdessä paikallisten toimijoiden ja asukkaiden kanssa
– Parannetaan tietoisuutta eri toimintojen vaikutuksista merialueen tilaan ja sitoudutaan yhteiseen tavoitteeseen
– Pyritään lisäämään ravinnekiertoa
– Väylätarpeiden tarkempi harkinta kaavoitusprosessissa rantaviivan säästämiseksi
– Parannetaan kokonaisvaltaista suunnittelua (ml. toimintojen ketjuttaminen ja yhteen tuominen)
Alueidenkäytön optimointi toimii hyvin meriympäristön tilan näkökulmasta
– Huomioidaan alueiden ominaispiirteet käytön suunnittelussa ja merellisiä toimintoja allokoitaessa
– Määritetään selkeästi ja tarkasti mitä merialueilla saa tehdä ja ei saa tehdä
– Luodaan luonnon monimuotoisuudelle aineellisen varallisuuden arvo päätöksenteon tueksi (mallinnus)
Alueille on määritelty riittävät suojelualueet
– Turvataan eliöstön poikasalueiden suojelu
– Tarkistetaan kansalliset suojelusitoumukset
– Taataan luonnonsuojeluverkoston riittävyys ja kytkeytyneisyys, kun lajisto liikkuu ilmastonmuutoksen myötä
– Varaudutaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja eliölajien elinympäristöjen muutokseen
Merialuesuunnittelu toimii yhteistyön ja vuorovaikutuksen työkaluna
– Vahvistetaan sektori- ja toimialarajat ylittävää yhteistyötä meriympäristön hyvän tilan saavuttamiseksi
– Kartoitetaan tutkimustarpeita systemaattisesti merialuesuunnittelun yhteydessä kaikkien teemojen osalta
– Laajennetaan suunnittelu myös jokiin
– Tuodaan vesienhoidon suunnittelu, kaavoitus ja merenhoitosuunnittelu yhteen
– Tuodaan ekosysteemilähestymistapaa tutuksi asukkaiden ja matkailijoiden näkökulmasta
– Konkretisoidaan suojelutyön merkitys esim. uimaveden laadun ja kalaston kannalta
Lisääntynyttä ymmärrystä meriympäristön tilasta ja siihen vaikuttavista tekijöitä hyödynnetään paremmin päätöksenteossa
– Pyritään lisäämään tietoisuutta meriympäristön tilasta sekä siihen vaikuttavista tekijöistä
– Vaikutetaan ympäristölainsäädännön kehitykseen
– Vakiinnutetaan ekosysteemilähestymistapa kaikkeen toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen
